tiistai 8. maaliskuuta 2016

Liki vuosi viimeisistä kisoista

Viimeisimmistä kisoistani on nyt hurahtanut melkein vuosi! Tämän vuoden aikana treenaaminen ja siihen liittyvät asiat ovat pysyneet ennallaan, vain aeroobista olen lisännyt ohjelmaan. Intensiivistä ja tavoitteellista salitreeniä x 4-5/vko, asiaan kuuluvat ruokavaliot ja levot siihen päälle eli samaa kuin aiemminkin offilla.

Salilla jokunen henkilö onkin ihmetellyt, miksi ihmeessä treenaan edelleen niin säntillisesti, jos kilpailusuunnitelmia ei nyt ole?:) En oikein tajua tuota kysymystä. Mitä se kisatavoite muuttaa? Ei mitään! Rakkaus treenaamiseen on se kiven kova totuus miksi treenaan ja aion kehittyä maksimaalisesti jatkossakin. Kilpaileminen on aivan toinen asia. Outo ajatus olisi mennä salille vähän hipsuttelemaan paikkoja, motivaatio katoaisi jo viikossa. Kun salille mennään, siellä revitään kaikki ja enemmänkin irti ja sen jälkeen voi mennä kotiin hiljaisena ja nöyränä:) Siitä se tasapaino tulee elämään. Muilla elämän osa-alueilla ei tarvitse enää riehua, kun riehuu riittävän kovaa salilla.

Body fitnesissä kilpaileminen on ollut suuri asia elämässäni ja kisavuosia tuleekin muisteltua usein. Ne oli hienoja vuosia ja toivat elämään ihan uusia asioita ja perspektiiviä entisiin. Dieettiajat olivat todellinen matka omaan itseensä, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Ensimmäinen dieetti oli helpoin, kaikki oli jännää. Toinen oli fyysisesti ja henkisesti kovaa soittoa, todella rankka. Kolmas, alkoi tuntua kyllästyttävältä, vanhan toistolta, välillä mietin miksi teen tätä, mihin tämä edes johtaa. Taisi tulla vähän kyllästymistä.

Dieettiaika on pitkävetistä, tylsää touhua ehkä siksi, kun se rajaa kaiken normaalin hiljalleen pois. Mitä lähempänä kisat on, sitä pienemmäksi maailma kapenee. Niin se vaan menee. Elämä kapenee konkreettisesti oman perseen ympärille. Monet kisaajat kyllä sanovat, että aikovat elää ihan normaalia elämää koko dieetin ajan. Hieno ajatus! Mutta ei se kyllä niin mene. Ei se vaan ole mahdollista. Tai jos on, niin kyllä tälläisen henkilön normielämä on sitten tosi karua, tylsää ja yksitoikkoista. Tottakai dieetilläkin on niitä huippuhetkiä, hienoja fiiliksiä, mutta pääsääntöisesti kovaa hommaa se on. Itselle sitä tehdään, mutta ei se sitä muuksi muuta. Hienoa siinä on se, kun kaikki on ohi ja voi taputtaa itseään olalle ja todeta "oon kova mimmi, taas kerran pystyin siihen!" Tätä tunnetta ei voi kyllä yhtään vähätellä, jokainen joka on noita dieettejä kahlannut läpi, tietää mitä se on ja voi todellakin olla ylpeä itsestään.















Kilpaileminen ja siihen liittyvät dieetit eivät pilanneet vähimmässäkään määrin terveyttäni tai mitään muutakaan, kiitos ammattitaitoisen valmentajan! Päinvastoin ne tekivät minusta fyysisesti ja henkisesti vahvemman, kasvattivat sietokykyä ja pitkäjännitteisyyttä ja vahvisti parisuhdettakin siinä sivussa.

Parasta tässä on se, että minulla on maailman paras harrastus ja kilpaileminenhan siinä on mahdollista niin pitkään kuin itse vain haluaa. Täytyy myöntää, että viime kisojen jälkeen olen kyllä miettinyt paljonkin kisaanko vielä tulevaisuudessa vai en.  Tähän mennessä ajatus kisaamisesta ei vain ole lyönyt yhtään kipinää, tuntuu vain, että se touhu on niin nähty. Totuushan on se, että jos kisataipaleelle lähtee, on siihen löydyttävä todellinen palo, muutenkin kuin treenirintamalla. Tätä paloa minulla ei nyt ole, joten olen siirtänyt ajatukset kilpailemisesta pokaalien kanssa varaston pimeälle hyllylle, kauas pois mielestäni.

Nautin vapaudesta, joka minulla on. Vapauden arvoa nostaa osaltaan myös se, että kisaamiseen liittyvät kustannukset jää nyt omalle tililleni ja voin käyttää ne muihin asioihin, vaikka reissaamiseen tai mihin milloinkin. Kyllähän se kilpaileminen on melkoisen hinnakasta touhua; tuhansia euroja / kisa, siis kokonaiskustannukset. Ja tämä ei nyt ollut mikään valitusvirsi! Itse halusin kilpailla ja yhteenkään kisaan en lähtenyt miettien edullisinta vaihtoehtoa, vaan halusin ehdottomasti kaikessa vain parasta ja sitä kyllä sain. Edullinen ja paras harvoin kulkee käsi kädessä.



Liikunnan koukku
Elämässäni liikunta on ollut jo useita vuosia suuri ja tärkeä osa päivääni, viikkoani jne. Aeroobista liikuntaa olen nyt lisännyt sen mukaan mikä on tuntunut hyvältä ja myönnän, että sen lisääminen lähtee helposti lapasesta. Huomaan, että ujutan herkästi uusia, pieniä juttuja aina vaan lisää viikko-ohjelmaani. Välillä on pakko painaa vähän jarrua.

Salitreeneihin käytän aikaa viikossa noin 7-8 tuntia, matalasykkeisillä lenkeillä menee aikaa viikossa noin 5 tuntia ja korkeasykkeistä aeroobista teen kerran viikossa noin 1,5 h. Yhteensä viikossa siis noin 14.5 tuntia. Joku voi ajatella, että eihän tuo ole mitään, joku taas, että se on paljon. Minulle tuo on optimimäärä. Siinä jää viikkotunteja vielä muuhunkin toimintaan ihan riittävästi.

Sen myönnän, että olen koukussa liikunnan tuomiin olotiloihin ja sen aikaisiin itsensä ylittämisen tunteisiin. En osaa edes sanoin kuvata millaisia kiksejä saan kovissa liikuntasuorituksissa. Tunne on kuin olisin taivaassa ja tyytyväisyys suoritukseen on jotain niin käsinkosketeltavan hienoa. Olen muutaman kerran jäänyt miettimään, että onkohan noin voimakas tunne enää edes normaalia.

Olen ottanut salitreenien lisäksi edellä mainitun, omaan treenityyliini poikkeavan aeroobisenharjoitteen noin kerta viikkoon. Siinä käytän alkuun stepperiä, intervallityyppisesti, noin 40 minuuttia. Sitten jatkan salin puolella tavoitteena pitää sykkeet korkealla; esim. askelkyykkykävelyä lisäpainoilla, mavea pitkää sarjaa käsipainoilla, etukyykkyä, pakarapotkua yms. mitä nyt mieleen milloinkin tulee. Kaikki liikkeet tehdään aivan loppuun saakka. Palautuksia en juurikaan pidä, vaan tarkoitus on vetää jalat aivan hapoille mahdollisimma korkealla sykkeellä. Tykkään tästä, koska se on niin erilaista treenaamista kuin normaalisti. Normi salitreenistä poiketen, tämän treenin teen ehdottomasti yksin, kuulokkeet korvilla,täysin omassa maailmassa. Tämä treeni nollaa kaiken, aivan kaiken.





Tasapaino on sitä, että välillä relataan täysin. Tehdään asioita, jotka tuntuvat hyvälle. Se tunne on helpointa saavuttaa, kun lyö perän lentokoneen penkkiin ja lähtee kauas kaikista velvotteista, kaikesta arkisesta aherruksesta. Minulle relaaminen ei tarkoita pelkästään sitä, että makaan aurinkotuolissa ja juon Pinacoladaa. Toki sitäkin teen, mutta ohjelmassa on myös aivan ehdottomasti uudet liikuntamuodot ja tietenkin SALI, joka päivä!