Voi, miten mukavaa oli katsoa, kun oma nimi luki Jyväskylän kisoissa bf-tulokkaissa ja Lappeenrannan yleisessä sarjassa. Yksi etappi jälleen saavutettu ja lisää treeni ja diettaamismotivaatiota korvien väliin.
Oman nimen lukeminen kilpailijalistalla on minulle iso asia. Vielä 5 vuotta sitten en olisi kuuna päivänä uskonut nousevani lavalle, saati edes suoriutuvani päivittäisistä toiminnoistani ilman jatkuvia, piinaavia selkäkipuja. Ajatukseni rientävät vielä herkästi aikaan, jolloin kärsin etenevästä alaselänrappeumasta. Oireena oli iskiaskivut, jotka säteilivät kantapäihin saakka. Ensimmäiset oireet tulivat, kun oli 19 vuotias. Vaiva paheni hiljalleen vuosien myötä ja kolmen kympin tietämillä minulla todettiin kolmen välilevyn rappeutuneen kokonaan pois ja nikamien välissä oli jatkuvasti hermomassaa, joka aiheutti kammottavia kipuja. Kivut olivat ajoittain niin valtavat, että jopa pelkkä hengittäminen sai aikaan kunnon iskias oireet. Jouduin olemaan vähän väliä viikkojen sairaslomilla.
Diagnoosi saatiin magneettikuvauksella ja hoidoksi ehdotettiin selän jäykistämisleikkausta, jolloin iskiasoireilun luvattiin katoavan, kun hermot eivät joutuisi enää puristuksiin. En suostunut leikkaukseen. Pelkäsin, että leikkauksessa sattuu jotain, joka vain pahentaa tilannetta entisestään.
Magneettikuvauksen jälkeen menin fysiatrin vastaanotolle. Fysiatri kertoi, että hänen arvionsa mukaan pystyn tekemään sairaanhoitajan työtä maksimissaan 5 vuotta. Tuolloin elettiin vuotta 2005. Se oli aikamoista puhetta, samaan hengenvetoon fysiatri kehoitti minua hakeutumaan kuntoutukseen työterveyden kautta. En voinut uskoa korviani. Kuntoutukseenkin vielä!! En pystynyt näkemään itseäni missään kuntoutuksessa. Siinä istuin epäuskoisena tuolissa, puristin salikassin kahvoja kädessäni ja naurahdin lääkärille; "olen 35 vuotia ja sinä ehdotat minulle kuntoutusta", nauroin asialle....lääkäri ei nauranut. Minulle nousi sellainen jännä sisu pintaan. Ajattelin, että näytän tuolle ihmiselle, että mä teen töitä enkä tarvitse kuntoutusta, mä vielä näytän! Lähdin siitä ajelemaan kohti Elixiaa.
Aloin treenaamaan salilla enemmän ja kävin lisäksi ohjatuissa voimaharjoittelu-jumpissa. Kahvakuulaa yms. Aluksi kaikki oli hieman hankalaa, kun jumpissa en päässyt selkäkivun ja jäykkyyden vuoksi esim. selinmakuulta ylös kuin hitaasti kyljen kautta, kumartelut eivät onnistuneet lainkaan yms yms. Se ei ollut yhtään imartelevaa eikä notkean näköistä touhua:D Etenin hitaasti, mutta varmasti. Päätin, että teen kaiken, mitä vain itse pystyn tekemään. Koin voimakkaasti olevani vastuussa terveydestäni ja hyvinvoinnistani, tiesin että kukaan ei minua pysty vaivoissani auttamaan ja leikkaukseen en lähde.
Aktiivisen saliharrastuksen ansiosta aloin pikku hiljaa saamaan lihasta oikeisiin paikkoihin ja rangan nikamat luutuivat luonnon hoitamalla tavalla. Se oli hidasta, mutta tuotti tulosta. Hiljalleen kivut vähenivät, huomasin, että olin ollut kivuton kokonaisen viikon, sitten kaksi ja kolme...tuolloin uskalsin sanoa sen ensimmäisen kerran ääneen: minulla ei ole ollut selkäkipuja kolmeen viikkoon!!! Muistan tuon aina, koska pelkäsin sen sanottuani, että kivut palaavat ikäänkuin rangaistuksena ylenmääräisestä hihkumisesta:) Tästä alkoi parempi vaihe elämässäni ja nyt elettiin vuotta 2009.
Kun kivut loppuivat, minussa alkoi virrata aivan uutta energiaa. Teen edelleen sairaanhoitajan töitä ja niin sanotun kuntoutuksen olen hoitanut ihan itse salitreenien avulla. Sairaslomat on mennyttä elämää. Olen niin kiitollinen tästä uudesta mahdollisuudesta, jonka olen saanut. Kaikki tämä on intensiivisen ja suunnitelmallisen salitreenaamisen ansiota. Olen saanut terveyteni takaisin ja eipä tuo kropan ulkoinen muutoskaan niin huono ole:D Ja sitä paitsi fitness-elämä on parasta!!
Ei muuta kuin suomalaisella sisulla eteenpäin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti