Hautajaiset

Minulle tuli aika luopua Mummastani, joka ehtikin elää pitkän ja hyvän elämän, kaiken kaikkiaan 95,5 vuotta, päivälleen. Mumma oli ihminen, joka jätti vääjäämättä jälkeensä suuren aukon. Minulle hän edusti hienoa, naisellista ja arvokasta ihmistä. Hän piti aina itsestään huolta, mutta huolehti myös muista. Hänellä oli suuri ja lämmin sydän, mutta hän osasi kyllä myös olla tiukka ja vaativakin.

Lapsuudesta muistan, miten mumma opetti minulle kynsien hoitoa, neuvoi hiusten laittoa, vei oopperaan (joka oli aivan hirveä kokemus pienelle tytölle). Hän myös opetti (=pakotti) ompelemaan ristipistoja, koska kaikkien naisten on osattava tehdä niitä. Muistan, kun lapsena olin ollut tekemässä jotain hiekkakakkuja tms ja mumma huusi luokseen ja jouduin kynsien tarkastukseen, ei naurattanut! Mumma torui ihan hirveästi, hän ihmetteli miten tyttölapsella voi olla likaiset kynnen aluset ja muistutti siinä samalla, ettei tulevaisuudessa saa ottaa sellaista aviomiestä, jolla on mustat kynnenaluset.


Kun aikoinani kerroin mummalle, että olen päässyt sairaanhoitajakouluun, hän meni hiljaiseksi ja hetken päästä sanoi "no, ei sille mitään voi, kyllähän siellä on mahdollisuus sitten hakeutua siisteihinkin työtehtäviin...vaikka röntgeniin". Sanoin mummalle, että minä menen sellaisiin hommiin, jossa on mahdollisimman paljon verta, paskaa ja suolenpätkiä! Ja niin myös menin! Kyllä hän myöhemmin oli kuitenkin iloinen, että olin löytänyt sellaisen työn josta pidin.

Kahdelta naiselta olen oppinut tärkeitä asioita; mummalta niitä naisellisia juttuja ja äidiltäni sen, että kodin pitää kiiltää kuin kissan munat! Molempien opit on kyllä olleet käytössä ja molempien oppeja siirrän myös tyttärelleni.

No, jotta en ala nyt poikkeamaan liikaa blogin tyylistä, niin otetaan tähän nyt sitten vähän tätä urheilullista näkökantaa. Hautajaiset sattui siis keskelle tätä dieettiäni. Kaikki rutiinit saatiin kuitenkin sujumaan pienellä suunnittelulla. Treenit sille viikolle piti tehdä kaikki peräkkäisinä päivinä, sekä aeroobiset että salit. Kova viikko! Ruuat pakattiin punnittuina kylmälaukkuun ja aikatauluja käytiin vähän etukäteen läpi. Herätys oli "ihanan" aikaisin, ennen aamu viittä:)

Mumma siunattiin Johanneksen kirkossa ja muistotilaisuus pidettiin aivan ihanassa paikassa, Helsingissä Svenska Clubbenilla. Idyllinen ja hieno paikka, juuri sellainen kuin mumma olisi itsekin valinnut. Katsoin kauhuissani pöytiä; kaikkiin oli katettu lasit ja ruokailuvälineet. Näytti pahasti siltä, että tilaisuudessa on pöytiin tarjoilu. Mietin jo pää sauhuten miten ihmeessä voin sanoa, että en syö mitään...että minulla on omat eväät?!! Tuntui jotenkin nololta, ei voi vaatia, että kaikki ihmiset ymmärtäisivät tälläistä ja en jaksa aina selittää. Mulla oli mukana ne iän ikuiset valkoiset Ikean muovirasiat ja nyt kyllä näytti pahasti siltä, ettei ne millään passannut kattaukseen. Tuskanhiki kuivui rinnastani, kun kävi ilmi, että ruuat haetaankin seisovasta pöydästä. Huh!!

Jyrki kävi keittiössä keskustelemassa henkilökunnan kanssa ja hommahan kääntyi iloksi. Hetken päästä käytössämme oli vaaka!! Jippii! Lautasellani oli kunnon annos ruokaa ja vieläpä tarkalleen punnittuna, nami! Näin se homma hoituu, kun vähän luovii. Tosin itselleni en voi tästä hattua nostaa, olen dieetillä hyvin rajoittunut, enkä viitsi edes yrittää keksiä mitään makunautintoja. Mukavaa vaihtelua tuo lohi ja paahtopaisti kuitenkin oli. Mutta olisi ne Ikean kippojenkin sisällöt nälän vieneet:)